Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
2526272829301
2345678
9101112131415
16171819202122
23242526272829
303112345

Subscribe RSS

 TUNTEMATON SOTILAS
22.04.2009 07:29 | Oskari Katajisto

TUNTEMATON SOTILAS


Nousen ojasta ja liukastun. Lyön silmäkulmani palaneen puun terävään oksaan. Silmä sumenee valuvasta verestä. Kiroillen yritän nousta jaloilleni. Miehiä juoksee ohitseni ylittäen aukeaa ja tulittaen samalla vastapäisen metsän reunaa jossa vihollinen on asemissa. Puolet näkökentästäni on hämärä. Korvia huumaava huuto ja aseiden pauke saa minut liikkeelle. Seuraan edelläni pomppivia reppuja ja taisteluvöitä. Kolinaa ja huohotusta. Jalat eivät tahdo kantaa ja tunnen kuinka vesirakot repeävät taas, paljastaen tulehtuneen lihan. Harmaita hahmoja katuu hiekkakenttään. En tiedä kuka kompastuen, kuka osuman saaneena. Niin samalla tavalla he lyyhistyvät. Kuin vahingossa. Minun piti edetä kärjessä. Komppanianpäällikkönä. Nyt horjun häpeällisesti joukkoni viimeisenä. Kiristän vauhtia ja samalla oikean sivustan metsä välähtää tulimereen. Kranaattikeskitystä ammutaan niskaamme. Se ei ole vielä kohdalla mutta seuraava on. Matkaa metsän reunaan on liikaa. Emme ehdi suojaan ennen seuraavaa kranaattisadetta. Huudan maihin komentoa. Turhaan. Kurkustani ei ole viimeiseen kahteen viikkoon tullut ulos muuta kuin lämmintä ilmaa. Ääni on mennyt ja keuhkot rohisevat mustaa limaa. Seuraava keskitys menee pitkäksi. Taakse jäänyt oja ja matala kuusikko repeävät ilmaan. Olemme motissa keskellä hiekka-aukiota. Syntyy paniikki. Liike loppuu ja miehet pälyilevät ympäriltään suojaa. Sitä ei ole. Yhtäkkiä tulen ja savun keskeltä laukka esiin pillastunut hevonen ja kärryt. Ohjaava muonitusmies yrittää rauhoittaa hevosta, mutta se juoksee silmät pullistuneena ohitsemme ja katoaa hiiltyneeseen metsään. Kärrypolku. Kuin yhteisestä käskystä syöksymme kohti hevosen näyttämää pakoaukkoa. Katoamme palaneiden puiden sekaan. Juoksen joukon viimeisenä ja kuulen kuinka takanani musiikki alkaa soida. Vilkaisen vielä taakseni ja näen kuinka katsomo kääntyy savun keskellä ja vie katsojat kohti seuraavaa kohtausta. Katson taivaalle ja toivon että sade ei ehdi alkaa ennen finaalia. Hölkkään laiskasti mäen alas taukopaikalle, missä näyttelijäkaverit ovat jo tupakalla. Saan vastaani vahingoniloista naurua. ”Vähän me hei revettiin kun jätkä veti lipat. Urhea kapteeni Lammio on naamallaan tuhannen katsojan edessä! Ei jumalauta, suahan sattu oikeasti. Sähän vuodat verta. Tuokaa puhdistusainetta ja laastaria. Katajistolla on vekki otsassa!”


Se oli kesä 1997 ja paikkana Pyynikin kesäteatteri Tampereella. Siellä, luonnonkauniilla Pyynikin niemellä, Näsijärven rannalla, me ikäpolvemme näyttelijät heittäydyimme Väinö Linnan luomien sotilaiden nahkoihin. Kalle Holmbergin ohjauksessa ja isällisessä otteessa me elimme tuon legendaarisen Tuntemattoman sotilaan tapahtumat 80 kertaa tuon kesän aikana. Kun aloitimme harjoitukset, olimme sekalaista sakkia. Meillä oli hyvin erilaiset taustat ja lähtökohdat tulevaan koitokseen. Monet joutuivat jättämään perheensä kesäksi, toiset elivät huoletonta poikamieselämää. Armeijaan ja sotimiseen mielipiteet heilahtelivat laidasta laitaa. Suurin osa näyttelijäkaartista ei ollut käynyt armeijaa. Moni oli suorittanut siviilipalvelun tai saanut kokonaan vapautuksen palveluksesta. Mutta kaikki tämä erilaisuus käytettiin näytelmän harjoituksissa hyväksi. Ryhmä hitsautui upeasti yhteen. Velho Holmberg taikoi sieluihimme tarpeen tehdä oman sukupolvemme Tuntematon sotilas. Me saimme näin mahdollisuutemme kunnioittaa suuren uhrauksen tehneitä ikäluokkia. En usko että tuo kesä koskaan unohtuisi meiltä näyttelijöiltä. Niin rankka ja tärkeä se meille oli, että Tuntemattoman sotilaan näyttelijät perustivat Jalmari Kolu nimisen säätiön, joka kokoontuu säännöllisin väliajoin ja pyydettäessä esittävät Junnu Vainion Isojen poikien lauluja. Aika velikultia!


 - Oskari Katajisto | Kommentit (3)Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 3.214
|




 TRAUMA
17.04.2009 12:16 | Oskari Katajisto

TRAUMA


Ensikosketukseni teatterin huumaavaan maailmaan ei ollut kovin iloinen. Olin kansakoulun ensimmäisellä luokalla ja harjoittelimme joulujuhlaan esitystä. Luokanopettajamme, eläkkeelle siirtyvä Sirkka, oli valinnut ohjelmanumeroksi Juokse porosein kuvaelman. Innostuksemme oli valtava. Ensin opettelimme laulun ulkoa harmonin säestyksellä. Joka aamu 5 viikon ajan aamuhartauden jälkeen laulaa kajautimme heleästi Porolaulun virsien jälkeen. Joskus Sirkka jätti luokkamme oven raolleen jotta laulumme kiirisi naapuriluokkiin ja aiheuttaisi kateutta. Kaikki koulussamme puhuivat 1 c-luokan komeasta ja kirkkaasta kuorolaulusta. Kun laulu oli taottu pieniin takaraivoihimme aloitimme tanssin opettelun. Sirkalla oli selkeä näkemys liikkeen tyylistä. Tanssin perusajatuksena oli että kiersimme kehässä ympyrää ja hypähtelimme poromaisesti. Voimistelun omaisissa osioissa tasapainottelimme niskan ja olkavarsien varassa ja poljimme hoikilla jaloillamme ilmaa. Posket punaisina tanhusimme vähintään puoli tuntia joka päivä. Sen jälkeen siirsimme pulpetit takaisin lattialle ja jatkoimme kouluaineita kuumissamme ja janoisina. Yleensä Sirkka antoi meidän mennä juomaan luokan ainoalle lavuaarille mutta me pojat aiheutimme häiriötä etuilemalla tyttöjä. Rangaistukseksi pojat jätettiin ilman vettä. Katkerina ja janoisina katselimme, kuinka tytöt ryystivät kylmää ja virkistävää vettä kuin kamelit. Meidän poikien mielestä Sirkka-opettaja suosi tyttöjä. Tästä olimme yhtä mieltä, mutta emme rohjenneet viedä asiaa opettajainhuoneeseen saati sitten rehtorille. Nielimme katkeran kalkin kuivin suin ja pystypäin.


Kun Juokse porosein kuvaelma alkoi olla loppuhiontaa vaille valmis, aloimme valmistaa rekvisiitta ja esiintymispukuja. Tytöt ompelivat poronuttuja, hameita ja housuja. Pojat rakensivat lavasteiksi pari pahvista puunkäppyrää sekä kiveä jonka yli hypähtelimme. Kiven taakse myös poikaporot menivät piiloon yhdessä tanssin vaiheessa josta sitten hyppäsimme esiin hurjasti karjahtaen pelästyttäen tyttöporot. Se oli hieman hankala kohta tanssia sillä piippurassista vääntelemät sarvet pyrkivät tippumaan juuri tuolla hetkellä. Olimme valmiita jo päiviä ennen ensi-iltaa ja turhautuminen kyti luokassamme. Mutta viimein saapui suuri päivä. Heräsin vatsa löysänä jännityksestä. Lähdin kuitenkin reippaana kouluun. Se oli kaunis kuin karamelli jouluvalaistuksessa. Sisällä näin Sirkan huolestuneena. Hän keinui luokseni ja lirkutteli kuinka ihana ja reipas poika olen. Kohta minulle selvisi tämä yltäkylläisen mairittelun syy. Opiskelutovereitani oli yllättäen sairastunut yöllä mystiseen vatsakipuun ja meillä oli epätasaparit tyttö-ja poikaporoja. Lipevästi Sirkka sai minut pukeutumaan punaisiin sukkahousuihin ja mekkoon. Helikelloja sidottiin nilkkoihini ja sarvien sijaan sain päähäni harmaan hupun. Poskiini sipaistiin poskipunaa ja olin valmis tyttöporo. Opettaja vannotti, ettei kukaan huomaisi minun olevan tyttöporo. Olin niin sekaisin että en osannut pelätä mitään. Sitten koitti h-hetki. Esirippu aukesi ja kun ensimmäiset tahdit alkoivat, koko jumppasali repesi nauruun. Kaikki osoittivat minua sormellaan ja kirkuivat että Oskari on tyttöporo. Olin paljastunut. Maailma katosi ympäriltäni. Harmonin soittoa ei kuulunut mylvinnältä. Tanssi ja laulu murenivat palasiksi. Mutta me yritimme sekasortoisesti pitää kiinni numerosta kunnes opettaja lopetti soiton. Vahtimestari kampesi esiripun kiinni. Jäimme tyrmistyneinä seisomaan näyttämölle. Juokse porosein-kuvaelmaa ei koskaan esitetty loppuun. Vaikka ensiaskeleeni näyttelijänä olivat lievästi sanottuna katastrofaaliset, en antanut periksi. Sisukkaasti koetin unohtaa tuon kokemuksen ja opiskelin näyttelijäksi. Mutta aina kun kuulen ensitahdit Juokse porosein laulusta hengitykseni salpautuu ja silmiini nousevat kyyneleet. TRAUMA

Ensikosketukseni teatterin huumaavaan maailmaan ei ollut kovin iloinen. Olin kansakoulun ensimmäisellä luokalla ja harjoittelimme joulujuhlaan esitystä. Luokanopettajamme, eläkkeelle siirtyvä Sirkka, oli valinnut ohjelmanumeroksi Juokse porosein kuvaelman. Innostuksemme oli valtava. Ensin opettelimme laulun ulkoa harmonin säestyksellä. Joka aamu 5 viikon ajan aamuhartauden jälkeen laulaa kajautimme heleästi Porolaulun virsien jälkeen. Joskus Sirkka jätti luokkamme oven raolleen jotta laulumme kiirisi naapuriluokkiin ja aiheuttaisi kateutta. Kaikki koulussamme puhuivat 1 c-luokan komeasta ja kirkkaasta kuorolaulusta. Kun laulu oli taottu pieniin takaraivoihimme aloitimme tanssin opettelun. Sirkalla oli selkeä näkemys liikkeen tyylistä. Tanssin perusajatuksena oli että kiersimme kehässä ympyrää ja hypähtelimme poromaisesti. Voimistelun omaisissa osioissa tasapainottelimme niskan ja olkavarsien varassa ja poljimme hoikilla jaloillamme ilmaa. Posket punaisina tanhusimme vähintään puoli tuntia joka päivä. Sen jälkeen siirsimme pulpetit takaisin lattialle ja jatkoimme kouluaineita kuumissamme ja janoisina. Yleensä Sirkka antoi meidän mennä juomaan luokan ainoalle lavuaarille mutta me pojat aiheutimme häiriötä etuilemalla tyttöjä. Rangaistukseksi pojat jätettiin ilman vettä. Katkerina ja janoisina katselimme, kuinka tytöt ryystivät kylmää ja virkistävää vettä kuin kamelit. Meidän poikien mielestä Sirkka-opettaja suosi tyttöjä. Tästä olimme yhtä mieltä, mutta emme rohjenneet viedä asiaa opettajainhuoneeseen saati sitten rehtorille. Nielimme katkeran kalkin kuivin suin ja pystypäin.

Kun Juokse porosein kuvaelma alkoi olla loppuhiontaa vaille valmis, aloimme valmistaa rekvisiitta ja esiintymispukuja. Tytöt ompelivat poronuttuja, hameita ja housuja. Pojat rakensivat lavasteiksi pari pahvista puunkäppyrää sekä kiveä jonka yli hypähtelimme. Kiven taakse myös poikaporot menivät piiloon yhdessä tanssin vaiheessa josta sitten hyppäsimme esiin hurjasti karjahtaen pelästyttäen tyttöporot. Se oli hieman hankala kohta tanssia sillä piippurassista vääntelemät sarvet pyrkivät tippumaan juuri tuolla hetkellä. Olimme valmiita jo päiviä ennen ensi-iltaa ja turhautuminen kyti luokassamme. Mutta viimein saapui suuri päivä. Heräsin vatsa löysänä jännityksestä. Lähdin kuitenkin reippaana kouluun. Se oli kaunis kuin karamelli jouluvalaistuksessa. Sisällä näin Sirkan huolestuneena. Hän keinui luokseni ja lirkutteli kuinka ihana ja reipas poika olen. Kohta minulle selvisi tämä yltäkylläisen mairittelun syy. Opiskelutovereitani oli yllättäen sairastunut yöllä mystiseen vatsakipuun ja meillä oli epätasaparit tyttö-ja poikaporoja. Lipevästi Sirkka sai minut pukeutumaan punaisiin sukkahousuihin ja mekkoon. Helikelloja sidottiin nilkkoihini ja sarvien sijaan sain päähäni harmaan hupun. Poskiini sipaistiin poskipunaa ja olin valmis tyttöporo. Opettaja vannotti, ettei kukaan huomaisi minun olevan tyttöporo. Olin niin sekaisin että en osannut pelätä mitään. Sitten koitti h-hetki. Esirippu aukesi ja kun ensimmäiset tahdit alkoivat, koko jumppasali repesi nauruun. Kaikki osoittivat minua sormellaan ja kirkuivat että Oskari on tyttöporo. Olin paljastunut. Maailma katosi ympäriltäni. Harmonin soittoa ei kuulunut mylvinnältä. Tanssi ja laulu murenivat palasiksi. Mutta me yritimme sekasortoisesti pitää kiinni numerosta kunnes opettaja lopetti soiton. Vahtimestari kampesi esiripun kiinni. Jäimme tyrmistyneinä seisomaan näyttämölle. Juokse porosein-kuvaelmaa ei koskaan esitetty loppuun. Vaikka ensiaskeleeni näyttelijänä olivat lievästi sanottuna katastrofaaliset, en antanut periksi. Sisukkaasti koetin unohtaa tuon kokemuksen ja opiskelin näyttelijäksi. Mutta aina kun kuulen ensitahdit Juokse porosein laulusta hengitykseni salpautuu ja silmiini nousevat kyyneleet.


 - Oskari Katajisto | Kommentit (3)Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 3.667
|




 Pienet sammakot
16.04.2009 15:24 | Oskari Katajisto

PIENET SAMMAKOT

Viime päivät ovat menneet jotenkin ohi. Valuneet pois kuin vesi sorsan selästä. Ei ole saanut kiinni oikein mistään. Asioihin ei löydy tarkoitusta. Kaikki on tuntunut turhalta. Kummallinen onttous kumisee sielussa ja ruumiissa. Tyhjään tuijottavat silmät hakevat vastausta joka puolelta minne katse apaattisesti hakeutuu. Vastausta ei löydy vaikka kuinka haluaisi ja ymmärrys sitä kaipaisi. Beslanin joukkoteurastus heitti mustan hupun ihmisyyden ylle. Tuo huppu olkoon häpeän merkkinä niin kauan kunnes lasten itku on vaiennut pienessä etelävenäläisessä kaupungissa. He tulevat itkemään pitkään ja kun kyyneliä ei enää riitä, niin heidän itkunsa jatkuu yksinäisenä huutona toistuvissa painajaisissa.

Ikuisessa taistelussa hyvän ja pahan välillä on siirrytty lopullisesti uusille taistelutantereille. Mitkään jalot sopimukset tappamisen karnevaaleissa eivät enää päde. Nyt työnnetään teroitettu pistin sinne mikä ei ainoastaan tapa vaan myös halvaannuttaa eloon jääneiden elämänhalun. Viime vuosina olemme huomanneet että helvetti ei enää ole turvallisesti kuopattuna maan alle, vaan se on versonut maan povesta kukoistukseen ja voi hyvin. Satoi tai paistoi. Ihmiskunta ei voi hyvin. Se on saanut taudin joka tarttuu ja leviää ilman kosketusta. Kun me ihmettelemme, miten tämä kaikki pahuus on mahdollista, niin olemme jo saaneet tartunnan. Pahuus takertuu ajatustemme lokeroihin ja häiritsee elämämme rutiinia. Se kuiskii korviimme kysymyksiä olemassa olonsa oikeutuksesta ja pakottaa meidät miettimään sen syntyä. Se kysyy mistä kaikki sai alkunsa. Kuka löi ensin? Kuka valehteli ja petti? Kohta huomaamme että kosto on vastaus. Tuossa Beslanilaisessa koulussa toteutettiin koston pyhää oikeutusta. Naamioituneet koston sotilaat tulivat hakemaan täyttymystä omille menetyksilleen. Sen he saivat mutta myös paljon enemmän. Teollaan he takasivat tuhansia lisäuhreja omiensa joukossa ja varmistivat kostonkierteen jatkuvuuden. Syyttömien lasten rikki ammutuilla ruumiilla he lannoittivat pahuuden peltoa joka voi hyvin ja odottaa taas kyntäjäänsä.

On niin kovin vaikeaa löytää elämästä iloisia ajatuksia. Ja jos niitä löytää tuntuu se jotenkin syntiseltä. Kaiken tämän maan päällisen helvetin keskellä on vaikea hymyillä, ja jos näkee jossain hymyn, niin tulee helposti mielessään syyttäneeksi tuota virnistäjää. Sain itseni kiinni pienestä suun pielen kohoamisesta pari päivää sitten. Hämmästyneenä ja itseäni soimaten yritin löytää hymyn pilkahduksen syyn. Se oli muisto lapsuudestani. Sain saunaan kavereikseni pihamaan saniaispensaiden alle pesiytyneen sammakkoperheen. Olin jättänyt pukuhuoneen oven auki mistä sammakkopesue oli loikkinut sisään. Kohta huomasin pienen otuksen ryömivän saunan oven alta ja loikkivan lauteiden alle. Eipä mennyt hetkeäkään kun sammakoita ryömi johtajansa perässä muutama lisää. Siinä me nautiskelimme pitkistä ja tasaisista löylyistä hiljaisuuden vallitessa. Varovaisesti siirryin pesuhuoneeseen ottamaan suihkun. Annoin sammakoiden jäädä ottamaan vielä jälkilöylyt. Ollessani suihkussa sammakot loikkivat pienillä hypyillä pesuhuoneen lattialle. Kääntyneinä minuun päin ne jäivät ikään kuin odottamaan jotakin. Piiritettynä ihmettelin mitä ne olivat vailla kunnes käänsin vesisuihkun niiden päälle. Mulkosilmät painuivat puoli umpeen ja sammakkoperhe litistyi kaakelilattiaa vasten hyvin nautinnollisesti. Siinä me suihkuttelimme yhdessä mykässä ymmärryksessä. Suljin suihkun ja sammakot poistuivat pienet räpylät liukastellen saniaispensaan kätköihin. Toivoisin tämän pienen ja hassun muiston ilahduttavan myös teitä tänä päivänä, kun maailma tuntuu tulleen hulluksi.


 - Oskari Katajisto | Kommentit (1)Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 3.714
|




 Aikansa kutakin
30.03.2009 12:53 | Oskari Katajisto

Kaikki alkoi siitä, kun äitini vei minut ensimmäistä kertaa neuvolaan reilut 41 vuotta sitten. Odotushuone oli täynnä ylpeitä äitejä ja sitten meitä rääkyviä tai muuten vaan maailmaa ihmetteleviä rakkauden hedelmiä. Tuon ajan käytännön mukaan vauvat riisuttiin valmiiksi hetki ennen sisään kutsumista. Niin teki äitinikin ja kohta istuin hänen turvallisessa sylissään peppu paljaana ja kylmästä kiljuen. Muiden äitien keskustelu tyrehtyi. He tuijottivat ääneti äitini sylissä sätkivää, karjuvaa laihaa otusta. Kylkiluut näyttivät pullistuvan ulos rinnasta. Ilmassa viuhtovat jalat ja kädet muistuttivat lähinnä myrskyssä huojuvia kaisloja. Tuo tulipunaisena huutava pää, jossa kaksi teelautasen kokoista silmää sylki kyyneliä, näytti luonnottoman suurelta verrattuna hentoon vartaloon. Äitini yritti häpeissään peitellä alipainoista ja ruipeloa varttani, mutta turhaan. Jo kohdussa ikiliikkujan maineen saaneena pidin huolen siitä, että pajunoksamaiset raajani pyörivät ilmassa kuin propellit ja vaatteet lensivät ympäri neuvolan odotushuoneen lattiaa. Olin pelottava ilmestys. Kuin riivattu vauva, jonka sisään oli sukeltanut elämännesteen imevä paha henki. Alkoi liikkua huhu siitä, ettei äitini ruokkinut minua, ja että hän oli muutenkin hieman noitamainen pitkine mustine hiuksineen. Hän alkoi pelätä lastensuojeluviranomaisten yllättävää kotikäyntiä. Tämän jälkeen minua ei enää riisuttu alasti odotushuoneessa eikä oikein uimarannoillakaan. Sain pulikoida vedessä t-paita päällä ja shortsit jalassa.
 
Sama jatkui koko lapsuuteni. Kesälomat mummolassa alkoivat aina sillä, että mummini raahasi minut kylälääkärille ja vaati saada lapamatolääkityksen. Tulihan niitä muutama vedettyä. Kaverit haukkuivat, että minuun ei tartu muut taudit kuin luuvalo, mätä ja home. Olin leikkipihojen biafralainen. Murrosiässä vaadin saada vinyylipainot postimyynnistä. Rehkin yhden kesän talomme autotallissa ja varmuuden vakuudeksi vedin naamaani kilokaupalla proteiinisoijajauhoa jogurtin kera. Ei muuta vaikutusta kuin varhaisiän erittäin vaikea laktoosi-intoleranssi. Olin toivoton tapaus ja pikkuhiljaa hyväksyin itseni sellaisena kuin olin ja katselin kateellisena rotevia ja leveäharteisia miehisiä miehiä.
 
Nyt kun ikää on reilut neljäkymmentä, muistelen haikeudella noita onnellisia aikoja. Tässä ikuisessa ja katkerassa kamppailussa jenkkakahvoja ja alati pyöristyvää vatsanseutua vastaan ei voi kuin ihmetellä sitä miksi ihminen ei koskaan ole itseensä tyytyväinen. Mutta ainahan voi ottaa esille valkokuva-albumit ja muistella noita traumaattisen suloisia lapsuuden ja nuoruuden vuosia.  
 
Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin.


( Päivitetty: 30.03.2009 14:49 )

 - Oskari Katajisto | Kommentit (4)Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 4.400
|




 MANNERHEIM
30.03.2009 14:15 | Oskari Katajisto

Patsas tuijottaa yli olohuoneeni. Pieni, ruske, ilmeetön kipsivalu hallitsee koko kotiani. Patsas on tuijottanut minua yli vuorokausien, viikkojen, vuosien ja yli ihmissuhteiden. Yli aamiaisten, illallisten, juhlien ja arjen askarrusten se on hallinnut olohuonettani. Siinä se seisoo majesteettisesti ikkunahyllyllä, takanaan vuodenvaihteiden vellovat säät. Patsas kerää hankalan pölyn, jota on vaikea pyyhkiä rätillä silmien, korvien, nenän ja karvalakin syövereistä. Aina siivotessa se putsataan huolellisesti kosteaa rättiä käyttäen. Kunnialla ja perinteisiin nojautuen tuota kummallista epäjumalan kuvaa kohdellaan mitä suurimmalla herkkyydellä ja pelolla. Minä pidän siitä että patsas on juuri tuossa. Tuijottaen kohti minua ja kotiani. Mannerheimistä, patsaana, on tullut osa minua. Olen lukenut hänestä paljon, kuten me kaikki. Hän on itsenäisen Isänmaamme Isä. Tuosta mysteerisestä miehestä on yhtä paljon mielipiteitä kuin on tarinoitakin. Hän kiersi joko sapeli kädessään monet sotakentät tai tiedonhaluisena pikkupoikana maat ja mannut. Oliko hän hyvä sotilas, upseeri, vai hovien helisevä vaski, siihen meillä varmasti on jokaisella oma mielipiteemme. Tuossa se seisoo, patsas, torso ja ilman rintakehää. Karl Gustav, sotamarsalkka, katsoo yli kotini kunniamerkkeineen. Minä tiedän että isoisieni, kuten monien muidenkin mielessä, hän oli pelastaja sotakentillä. Kotirintamalla hän oli hengenluoja. Tuo patsaan mies, joka kerää pölyä vaikeisiin paikkoihin, oli hankala mies. Hän uskoi pienen suomen itsenäisyyteen. Uhrit jotka sen eteen tehtiin, olivat suuret, mutta sitäkin arvokkaammat.
Kuten tänä päivänä tiedämme, hän oli mies paikallaan. Patsaita, suurempia jotka mahtuvat kotiemme kirja-tai ikkunahyllyille, kunnioittavat hänen elämäänsä. Minulle tuo pieni muistomerkki hänestä kertoo jostain paljon suuremmasta. Suomi taisteli itsenäisyyden Hänen johdollaan ylivoimaisen vihollisen sitä uhatessa. Koko suomen sinnikäs kansa taisteli ja rimpuili niin että maamme tulevaisuus olisi turvattu. Molemmat iso-isäni uhrasivat monien ikätovereidensa kanssa parhaat vuotensa tämän suurenmoisen lahjan takia. Kotirintama antoi poikansa, miehensä, veljensä ja isänsä tekemään tulevaisuutta pienelle isänmaalleen maailmoiden tulessa. He eivät kysyneet miksi me, vaan he tekivät mikä tehtäväksi oli annettu.
Nyt kun katson tuota pientä Mannerheimin patsasta tarkemmin, niin otan sen arvokkaasti käteeni. Tarkastelen sitä ja käännän sen ympäri. Pohjassa lukee: TUKI INVALIDISÄÄTIÖN TYÖLLE. Olisiko meidän kaikkien aika muistaa tuota suurta uhrauksen tehnyttä sukupolvea? Kunnioittaa ja muistaa niitä, joilta jäi nuoruus elämättä?


 - Oskari Katajisto | Kommentit (2)Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 2.941
|



©2018 oskari - suntuubi.com