Kaikki alkoi siitä, kun äitini vei minut ensimmäistä kertaa neuvolaan reilut 41 vuotta sitten. Odotushuone oli täynnä ylpeitä äitejä ja sitten meitä rääkyviä tai muuten vaan maailmaa ihmetteleviä rakkauden hedelmiä. Tuon ajan käytännön mukaan vauvat riisuttiin valmiiksi hetki ennen sisään kutsumista. Niin teki äitinikin ja kohta istuin hänen turvallisessa sylissään peppu paljaana ja kylmästä kiljuen. Muiden äitien keskustelu tyrehtyi. He tuijottivat ääneti äitini sylissä sätkivää, karjuvaa laihaa otusta. Kylkiluut näyttivät pullistuvan ulos rinnasta. Ilmassa viuhtovat jalat ja kädet muistuttivat lähinnä myrskyssä huojuvia kaisloja. Tuo tulipunaisena huutava pää, jossa kaksi teelautasen kokoista silmää sylki kyyneliä, näytti luonnottoman suurelta verrattuna hentoon vartaloon. Äitini yritti häpeissään peitellä alipainoista ja ruipeloa varttani, mutta turhaan. Jo kohdussa ikiliikkujan maineen saaneena pidin huolen siitä, että pajunoksamaiset raajani pyörivät ilmassa kuin propellit ja vaatteet lensivät ympäri neuvolan odotushuoneen lattiaa. Olin pelottava ilmestys. Kuin riivattu vauva, jonka sisään oli sukeltanut elämännesteen imevä paha henki. Alkoi liikkua huhu siitä, ettei äitini ruokkinut minua, ja että hän oli muutenkin hieman noitamainen pitkine mustine hiuksineen. Hän alkoi pelätä lastensuojeluviranomaisten yllättävää kotikäyntiä. Tämän jälkeen minua ei enää riisuttu alasti odotushuoneessa eikä oikein uimarannoillakaan. Sain pulikoida vedessä t-paita päällä ja shortsit jalassa.

 

Sama jatkui koko lapsuuteni. Kesälomat mummolassa alkoivat aina sillä, että mummini raahasi minut kylälääkärille ja vaati saada lapamatolääkityksen. Tulihan niitä muutama vedettyä. Kaverit haukkuivat, että minuun ei tartu muut taudit kuin luuvalo, mätä ja home. Olin leikkipihojen biafralainen. Murrosiässä vaadin saada vinyylipainot postimyynnistä. Rehkin yhden kesän talomme autotallissa ja varmuuden vakuudeksi vedin naamaani kilokaupalla proteiinisoijajauhoa jogurtin kera. Ei muuta vaikutusta kuin varhaisiän erittäin vaikea laktoosi-intoleranssi. Olin toivoton tapaus ja pikkuhiljaa hyväksyin itseni sellaisena kuin olin ja katselin kateellisena rotevia ja leveäharteisia miehisiä miehiä.

 

Nyt kun ikää on reilut neljäkymmentä, muistelen haikeudella noita onnellisia aikoja. Tässä ikuisessa ja katkerassa kamppailussa jenkkakahvoja ja alati pyöristyvää vatsanseutua vastaan ei voi kuin ihmetellä sitä miksi ihminen ei koskaan ole itseensä tyytyväinen. Mutta ainahan voi ottaa esille valkokuva-albumit ja muistella noita traumaattisen suloisia lapsuuden ja nuoruuden vuosia.