Patsas tuijottaa yli olohuoneeni. Pieni, ruske, ilmeetön kipsivalu hallitsee koko kotiani. Patsas on tuijottanut minua yli vuorokausien, viikkojen, vuosien ja yli ihmissuhteiden. Yli aamiaisten, illallisten, juhlien ja arjen askarrusten se on hallinnut olohuonettani. Siinä se seisoo majesteettisesti ikkunahyllyllä, takanaan vuodenvaihteiden vellovat säät. Patsas kerää hankalan pölyn, jota on vaikea pyyhkiä rätillä silmien, korvien, nenän ja karvalakin syövereistä. Aina siivotessa se putsataan huolellisesti kosteaa rättiä käyttäen. Kunnialla ja perinteisiin nojautuen tuota kummallista epäjumalan kuvaa kohdellaan mitä suurimmalla herkkyydellä ja pelolla. Minä pidän siitä että patsas on juuri tuossa. Tuijottaen kohti minua ja kotiani. Mannerheimistä, patsaana, on tullut osa minua. Olen lukenut hänestä paljon, kuten me kaikki. Hän on itsenäisen Isänmaamme Isä. Tuosta mysteerisestä miehestä on yhtä paljon mielipiteitä kuin on tarinoitakin. Hän kiersi joko sapeli kädessään monet sotakentät tai tiedonhaluisena pikkupoikana maat ja mannut. Oliko hän hyvä sotilas, upseeri, vai hovien helisevä vaski, siihen meillä varmasti on jokaisella oma mielipiteemme. Tuossa se seisoo, patsas, torso ja ilman rintakehää. Karl Gustav, sotamarsalkka, katsoo yli kotini kunniamerkkeineen. Minä tiedän että isoisieni, kuten monien muidenkin mielessä, hän oli pelastaja sotakentillä. Kotirintamalla hän oli hengenluoja. Tuo patsaan mies, joka kerää pölyä vaikeisiin paikkoihin, oli hankala mies. Hän uskoi pienen suomen itsenäisyyteen. Uhrit jotka sen eteen tehtiin, olivat suuret, mutta sitäkin arvokkaammat.

Kuten tänä päivänä tiedämme, hän oli mies paikallaan. Patsaita, suurempia jotka mahtuvat kotiemme kirja-tai ikkunahyllyille, kunnioittavat hänen elämäänsä. Minulle tuo pieni muistomerkki hänestä kertoo jostain paljon suuremmasta. Suomi taisteli itsenäisyyden Hänen johdollaan ylivoimaisen vihollisen sitä uhatessa. Koko suomen sinnikäs kansa taisteli ja rimpuili niin että maamme tulevaisuus olisi turvattu. Molemmat iso-isäni uhrasivat monien ikätovereidensa kanssa parhaat vuotensa tämän suurenmoisen lahjan takia. Kotirintama antoi poikansa, miehensä, veljensä ja isänsä tekemään tulevaisuutta pienelle isänmaalleen maailmoiden tulessa. He eivät kysyneet miksi me, vaan he tekivät mikä tehtäväksi oli annettu.

Nyt kun katson tuota pientä Mannerheimin patsasta tarkemmin, niin otan sen arvokkaasti käteeni. Tarkastelen sitä ja käännän sen ympäri. Pohjassa lukee: TUKI INVALIDISÄÄTIÖN TYÖLLE. Olisiko meidän kaikkien aika muistaa tuota suurta uhrauksen tehnyttä sukupolvea? Kunnioittaa ja muistaa niitä, joilta jäi nuoruus elämättä?