Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
2324252627281
2345678
9101112131415
16171819202122
23242526272829
303112345

Subscribe RSS

 Aikansa kutakin
30.03.2009 12:53 | Oskari Katajisto

Kaikki alkoi siitä, kun äitini vei minut ensimmäistä kertaa neuvolaan reilut 41 vuotta sitten. Odotushuone oli täynnä ylpeitä äitejä ja sitten meitä rääkyviä tai muuten vaan maailmaa ihmetteleviä rakkauden hedelmiä. Tuon ajan käytännön mukaan vauvat riisuttiin valmiiksi hetki ennen sisään kutsumista. Niin teki äitinikin ja kohta istuin hänen turvallisessa sylissään peppu paljaana ja kylmästä kiljuen. Muiden äitien keskustelu tyrehtyi. He tuijottivat ääneti äitini sylissä sätkivää, karjuvaa laihaa otusta. Kylkiluut näyttivät pullistuvan ulos rinnasta. Ilmassa viuhtovat jalat ja kädet muistuttivat lähinnä myrskyssä huojuvia kaisloja. Tuo tulipunaisena huutava pää, jossa kaksi teelautasen kokoista silmää sylki kyyneliä, näytti luonnottoman suurelta verrattuna hentoon vartaloon. Äitini yritti häpeissään peitellä alipainoista ja ruipeloa varttani, mutta turhaan. Jo kohdussa ikiliikkujan maineen saaneena pidin huolen siitä, että pajunoksamaiset raajani pyörivät ilmassa kuin propellit ja vaatteet lensivät ympäri neuvolan odotushuoneen lattiaa. Olin pelottava ilmestys. Kuin riivattu vauva, jonka sisään oli sukeltanut elämännesteen imevä paha henki. Alkoi liikkua huhu siitä, ettei äitini ruokkinut minua, ja että hän oli muutenkin hieman noitamainen pitkine mustine hiuksineen. Hän alkoi pelätä lastensuojeluviranomaisten yllättävää kotikäyntiä. Tämän jälkeen minua ei enää riisuttu alasti odotushuoneessa eikä oikein uimarannoillakaan. Sain pulikoida vedessä t-paita päällä ja shortsit jalassa.
 
Sama jatkui koko lapsuuteni. Kesälomat mummolassa alkoivat aina sillä, että mummini raahasi minut kylälääkärille ja vaati saada lapamatolääkityksen. Tulihan niitä muutama vedettyä. Kaverit haukkuivat, että minuun ei tartu muut taudit kuin luuvalo, mätä ja home. Olin leikkipihojen biafralainen. Murrosiässä vaadin saada vinyylipainot postimyynnistä. Rehkin yhden kesän talomme autotallissa ja varmuuden vakuudeksi vedin naamaani kilokaupalla proteiinisoijajauhoa jogurtin kera. Ei muuta vaikutusta kuin varhaisiän erittäin vaikea laktoosi-intoleranssi. Olin toivoton tapaus ja pikkuhiljaa hyväksyin itseni sellaisena kuin olin ja katselin kateellisena rotevia ja leveäharteisia miehisiä miehiä.
 
Nyt kun ikää on reilut neljäkymmentä, muistelen haikeudella noita onnellisia aikoja. Tässä ikuisessa ja katkerassa kamppailussa jenkkakahvoja ja alati pyöristyvää vatsanseutua vastaan ei voi kuin ihmetellä sitä miksi ihminen ei koskaan ole itseensä tyytyväinen. Mutta ainahan voi ottaa esille valkokuva-albumit ja muistella noita traumaattisen suloisia lapsuuden ja nuoruuden vuosia.  
 
Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin.


( Päivitetty: 30.03.2009 14:49 )

 - Oskari Katajisto | Kommentit (4)Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 4.400
|




 MANNERHEIM
30.03.2009 14:15 | Oskari Katajisto

Patsas tuijottaa yli olohuoneeni. Pieni, ruske, ilmeetön kipsivalu hallitsee koko kotiani. Patsas on tuijottanut minua yli vuorokausien, viikkojen, vuosien ja yli ihmissuhteiden. Yli aamiaisten, illallisten, juhlien ja arjen askarrusten se on hallinnut olohuonettani. Siinä se seisoo majesteettisesti ikkunahyllyllä, takanaan vuodenvaihteiden vellovat säät. Patsas kerää hankalan pölyn, jota on vaikea pyyhkiä rätillä silmien, korvien, nenän ja karvalakin syövereistä. Aina siivotessa se putsataan huolellisesti kosteaa rättiä käyttäen. Kunnialla ja perinteisiin nojautuen tuota kummallista epäjumalan kuvaa kohdellaan mitä suurimmalla herkkyydellä ja pelolla. Minä pidän siitä että patsas on juuri tuossa. Tuijottaen kohti minua ja kotiani. Mannerheimistä, patsaana, on tullut osa minua. Olen lukenut hänestä paljon, kuten me kaikki. Hän on itsenäisen Isänmaamme Isä. Tuosta mysteerisestä miehestä on yhtä paljon mielipiteitä kuin on tarinoitakin. Hän kiersi joko sapeli kädessään monet sotakentät tai tiedonhaluisena pikkupoikana maat ja mannut. Oliko hän hyvä sotilas, upseeri, vai hovien helisevä vaski, siihen meillä varmasti on jokaisella oma mielipiteemme. Tuossa se seisoo, patsas, torso ja ilman rintakehää. Karl Gustav, sotamarsalkka, katsoo yli kotini kunniamerkkeineen. Minä tiedän että isoisieni, kuten monien muidenkin mielessä, hän oli pelastaja sotakentillä. Kotirintamalla hän oli hengenluoja. Tuo patsaan mies, joka kerää pölyä vaikeisiin paikkoihin, oli hankala mies. Hän uskoi pienen suomen itsenäisyyteen. Uhrit jotka sen eteen tehtiin, olivat suuret, mutta sitäkin arvokkaammat.
Kuten tänä päivänä tiedämme, hän oli mies paikallaan. Patsaita, suurempia jotka mahtuvat kotiemme kirja-tai ikkunahyllyille, kunnioittavat hänen elämäänsä. Minulle tuo pieni muistomerkki hänestä kertoo jostain paljon suuremmasta. Suomi taisteli itsenäisyyden Hänen johdollaan ylivoimaisen vihollisen sitä uhatessa. Koko suomen sinnikäs kansa taisteli ja rimpuili niin että maamme tulevaisuus olisi turvattu. Molemmat iso-isäni uhrasivat monien ikätovereidensa kanssa parhaat vuotensa tämän suurenmoisen lahjan takia. Kotirintama antoi poikansa, miehensä, veljensä ja isänsä tekemään tulevaisuutta pienelle isänmaalleen maailmoiden tulessa. He eivät kysyneet miksi me, vaan he tekivät mikä tehtäväksi oli annettu.
Nyt kun katson tuota pientä Mannerheimin patsasta tarkemmin, niin otan sen arvokkaasti käteeni. Tarkastelen sitä ja käännän sen ympäri. Pohjassa lukee: TUKI INVALIDISÄÄTIÖN TYÖLLE. Olisiko meidän kaikkien aika muistaa tuota suurta uhrauksen tehnyttä sukupolvea? Kunnioittaa ja muistaa niitä, joilta jäi nuoruus elämättä?


 - Oskari Katajisto | Kommentit (2)Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 2.889
|



©2020 oskari - suntuubi.com